Nuku rauhassa isä sielä taivaassa sillä/
Tiedän, että oot nyt paljon paremmassa paikassa/
Olit kaikille niin tärkee ja rakas/
Mut vaan pitää tajuu ettet koskaan enää tule takas/
Nuku rauhassa isä sielä taivaassa vaikka/
Tänne maanpäälle sua jäätiin kaipaamaan/
Sua tullaan muistelemaan aina vaan/
Mutta mä lupaan etten unohda sua ainakaan.
Ei sitä voi sanoin kuvailla miltä tämä oikeesti tuntuu.. Sain elää iskän kans hienot yheksän vuotta, mutta ei niistäkään vuosista oo mulle hirveesti muistikuvia jääny.. En itke ikinä ku puhun iskästä ja meijjän yhteisistä vuosista, mutta välillä tulee ihan järkyttävä ahistus. Välillä miettii, että jos taivas on olemassa, haluun kuolla että saan nähdä iskän. Ihan hirveetä ajatella etten enää _ikinä_ voi halata omaa isää. Harmittaa muutenki ku en viettäny iskän kans hirveesti isä-tytär hetkiä, koska en voi enää _ikinä_ korjata tilannetta.. Ja se, etten voi enää _ikinä_ nauraa iskän jutuille, tai nähdä sen hymyilevän.. Ihan väärin, iskä oli 28 nukkuessaa pois, ihan liian nuori lähtemään täältä.. Pakko jaksaa.
Välillä täytyy vaa itkeä silmät päästä, että jaksaa taas vähän aikaa ajatella että iskä on nyt paremmassa paikassa.. Varmaan kiva jättää kolme lasta itkemään perään..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
riikka kiittää !